Kävin sitten työterveyslääkärillä tuossa syksyllä. Nuori mieslääkäri luki papereistani,että viiskymppinen nainen.Eikä, minä kiljaisin, lue tarkemmin! Neljäkymmentä ja yhdeksän, se on ihan eri! Viisikymmentä tulee täyteen vasta ensi vuonna.

Miten voi luottaa lääkäriin, joka ei osaa lukea oikein edes potilaan ikää. 

No, luotin minä kuitenkin, hain apteekista verenpainelääkkeet, mitkä määräsi. Ensin piti luvata, että mittaa verenpainetta säännöllisesti. No, vähän epäilin, että en kuitenkaan muista, mutta lupasin silti. Lääkäri påuolestaan upasi soittaa perään, että miten sujuu, siis niiden lääkkeiden kanssa. 

No, onhan se sujunut. Kirppikseltä ostettu viiden euron mittari näyttää, että paineet ovst pudonneet vallan kiitettävvästi. Rannemittari, keskellä keittiön pöytää, sillä on helppo mitata ja muistuu mieleen, kun on aina silmissä Saattaa se tietysti käydä käkiä, koko vempain, mistäs minä tiedän. 

Olen minä oikeasti muutakin elämäntaparemonttia tehnyt, kuin hakenut verenpainelääkkeet. Tärkein muutos on varmaan raju painonpudotus. Toukokuusta asti olen pudottanuit 22 kiloa. En oikein osaa edes olla kauhean iloinen tai ylpeä tästä saavutuksesta, lähtölukemat olivat niin hirmuiset, että vieläkin vaaka näyttää hirveitä. Mutta olo on ihan eri. Jaksan ja pystyn taas tekemään asioita, jotka eivätr vielä keväällä olleet mahdollisia. Koirien kanssa olen treenannut pitkään rally tokoa, nyt ajattelin, että uskaltaisi ehkä aloittaa agilitynkin, kun pääsee taas polvilleen ja sieltä ylöskin omin avuin. Joo, noloa, mutta totta... 

Paino muuten non pudonnut Cambridgen (https://www.cambridgeohjelma.fi/) ja ihanan valmentajani avulla. Siis oikeasti, koko ikäni olen hokenut, että ei mitään pussikeittoja ja patukoita,poppakonsteja. Mutta kuinkas kävikään, apu vaan löytyi, kun epätoivoisena keväällä lyllersin Cambridge-valmentajan pakeille. Ajattelin, että se on viimeinen oljenkorsi, voimavarat eivät riiittäneet yksin laihtumiseen. MInulla on loistava valmentaja, hänen kanssaan olen oppinut, että ei tässäkään oleellisinta ole patukat ja pussikeitot, vaan se, että oikeasti opettelee syömään oikein. Vielä kun saisi tuon liikkumisen paremmin osaksi arkea. 

Joo, ja tiedän, kyllä sitä taas lihotaan takaisin. Niinpä. Olen laihtunut elämäni aikana varmaan 100 kiloa ja lihonut ne korkojen kanssa taikaisn. Nyt en ajatellut tehdä sitä. Vannomatta paras, tietenkin, elämänmenosta ei koskaan tiedä. Mutta kaikkeni teen, että en koskaan enää olisi niin iso kuin ennen tätä prosessia!

Olen minä muutakin uutta tässä viittäkymppiä odotellessa kehitellyt. Aloitin taas opiskelun, ostin nukkekodin, opettelin uudestaan virkkaamaan, menin valokuvauskurssille. ja onhan tämä blogikin yksii uusi aluevaltaus. Mutta kaikista näistä lisää joskus toiste, pitää mennä antamaan poneille vettä! :)